Erilainen tenniskesän alku

Sen ajan kun olen pelannut B-luokassa, turnaukset ovat olleet yleensä heikkoa vastinetta rahalle, koska varsinkin pk-seudulla ei ole paljon toista kierrosta ylemmäksi ollut asiaa. Päiväturnauksia useamman matsin takuulla ei ole kai tarvetta järjestää, kun kilpailijoita löytyy muutenkin. Olisin lähtenyt tällaista metsästämään Kouvolasta, mutta huomasin, että se olikin järjestetty täysmittaisina matseina ja kerrasta ulos menetelmällä. Ei mielellään näin, vaan lyhennettyjä matseja vähintään kaksi! Olisin varmasti ekalla tippunutkin, mutta kohtalo puuttui peliin ja kutsui minut EU:n pelastuspalvelun hommiin Guatemalaan pariksi viikoksi. Vetäydyin Kouvolasta ilomielin.

Sitten tennisliitto ja seurakaverit yllättivät ilouutisella, mitä ehkeivät kaikki osaisi arvostaa. C:n ja B:n välinen luokkaraja on nostettu yläpuolelleni lähelle miesten kaksinpelin Suomen rankingia 600. Pääsen tahkoamaan C:tä, mikä merkitsee arviolta kaksi kertaa enemmän kisamatseja. Suunnittelin noin kymmentä kisaa kesäkaudelle.

Tästä innostuneena kävin hotellini kentällä pieksemässä espanjalaista kollegaani nollille – oli kuitenkin kalavelkoja edellisestä espanjalaisen kohtaamisestani.

Vaikka hotelli oli luksustasoa, tennismailat ja pallot olivat tasoa omenatarha. En ole ennen katkaissut kolmea jännettä mailasta ennenkuin lopetin lyömisen.

Advertisement

Valmennuksesta

Olen itse valmentanut vain satunnaisesti. Varhaisin muistoni omasta valmentamisestani tuli ollessani jalkapallokoulun apukouluttajana yläkoulu- tai lukioiässä. Olin laittanut lapset pallottelemaan liian pitkässä jonossa. Ammattivalmentaja tuli kertomaan, että laita pelaajat liikkumaan enemmän. Tätä virhettä olen vältellyt sittemmin.

En ole paras kertomaan omakohtaisia kokemuksia valmentamisesta, sillä en ole itse ollut kovin monenkaan valmennuksessa, etenkään ammattilaisen ja yksilövalmennuksessa. Sensijaan olen nähnyt ja kuullut paljon eri tason suomalaisista valmentajista, useimmiten ristiriitaista tietoa. Hyvästä valmennuksesta en ole jostain syystä kuullut juurikaan konkreettisia esimerkkejä, mitä en oleta pelkästään heikkotasoisen suomalaisen valmennuksen syyksi. Toisaalta valmennusta kritisointiakaan en suoranaisesti ole kuullut, vaan useimmiten mitä tahansa valmennusta pidetään parempana kuin ei valmennusta ollenkaan.

Suuria tekijöitä hyvien valmennustarinoiden puutteeseen ovat varmaan myös kykenemättömyys muiden ja itsensä kehumiseen, jos on syytä. Toinen ja ehkä tärkeämpi syy on valmennustietouden melko olematon jakaminen yleisölle. Kaikenlaisia maksullisia seminaareja löytyy, mutta miksen en ole kuullut Lauri Hakalaa lukuunottamatta suomenkielistä blogikirjoittajasta. Valmennus vaikuttaa enemmän politiikalta kuin tieteeltä sillä erotuksella, että poliitikot haluavat jakaa näkemyksiään mediassa liikaakin. Valmentajat tuntuvat pitävän tietonsa tai uskonsa mieluummin itsensä ja valmennettavansa tiedossa. Kenties syynä on heikko tieteellinen perusta ja vähäinen kilpailu valmentajan paikoista.

Ennen konkreettisia esimerkkejä määrittelen, mitä tarkoitan tässä valmennuksella. Rajaan pois joukkuelajien valmennuksen, koska siinä tarvitaan joka tapauksessa jonkinnäköistä johtajaa tekemään päätöksiä. Eli siihen kykenevä ihminen lienee jo jonkinnäköinen etu joukkueelle. Tosin joskus saattoi tuntua päinvastaiselta nuoruuteni amatöörivalmennuksessa jalkapallossa ja lentopallossa.

Nykyään näen ja kuulen kokemuksia enimmäkseen tenniksestä ja beachvolleysta, joissa kilpailen ja seuraan penkiltä. Lasken molemmat yksilölajeiksi (valmentajaa ei tarvita johtamiseen).

Seuraavassa esimerkkejä huonona pitämistäni tavoista edellämainituissa lajeissa. Näitä näkee joka tasolla, mutta erityisesti huipputasolla haitta on suurempi kilpaurheilijalle, jonka elanto riippuu kehityksestä.

• Harjoitteen turha eristäminen pelistä. Räikein esimerkki on beachvolleydrilli, jossa valmentaja lyö penkiltä verkon yli puolustavalle joukkueelle. Erityisesti huipputasolla naisten biitsissä puolustus perustuu niin paljon pelinlukuun, että sen ottaminen pois pelinomaisesta harjoitteesta tekee siitä melkein turhan. Tekniikkaa ei tällä tasolla ole järkevää hioa ilman pelinlukua. Pallon pelaaminen ennaltamäärätystä suunnasta saa pelaajan lähinnä askaroimaan, kuinka aikaisin kehtaa lähteä liikkumaan etukäteen, ettei valkku toru varastamisesta.
• Keksitään eri peli. Uudet säännöt tai rajamerkinnät, joiden hyöty oikean pelin kannalta on hyvin keinotekoinen. Esimerkiksi tennisverkon nosto, jotta käytetään liikaa marginaalia. Tai että syöttövirhettä ei lasketa virheeksi beachvolleyssa.
• Valkku lyö eniten, muut seisoo. Tämän tarkoituksena on tehdä valmentaja tärkeäksi.
• Mustavalkoisuus. Kärjistetään kaikki sanominen ja ohjeistus, vaikka ainoastaan lopputuloksesta puuttuu harmaan sävyt. Tähän yleensä yhdistyy turha autoritäärisuus.
• Epätieteellisyys. Lyödään palloa lähempää kohti vastustajaa kuin oikeasti, jotta hänen reaktionopeus kehittyy. Tai palastellaan suoritus osiin, vaikka lihasten liikemallit kehittyy paremmin kokonaisuuden harjoittelusta.
• Priorisoi yksityiskohtia ennen kokonaisuuksia. Ihminen pystyy harjoittelemaan fyysisesti rankasti vain tietyn määrän ja silloin ei esimerkiksi kannata kiinnittää huomiota jalkojen askellukseen lentopallon leijasyötössä. 80-20- periaate sopii tähän, vaikka inhoan prosenteista puhumisesta aiheissa, joita ei voi kvantitatiivisesti mitata.
• Motivaation tappo ei-ammattilaisilla. Tämä koskee enemmän nuorisoa ja amatööriurheilua. Tärkeintä on, että se maailman paras harrastus säilyy elämässä ja siihen kannustaminen on valmentajan tärkein tehtävä.

Mistä nämä tavat sitten johtuvat? Koulutuksen lisäksi yksi syy on, että valmentajan prioriteetti on oman itsensä työllistäminen, eikä toisen kehitys. Näihin suosittelisin avuksi parempaa keskusteluyhteyttä ja valmentajan vapauttamista tehtävistään. Valmentajan tulee kyetä ottamaan palautetta ja perustelemaan tekemisensä eli harjoitteet.

Mitä sitten lisäisin lajiharjoittelussa valmennuksen sijaan?

Tennis on teknisesti niin vaativaa, että pelkkä pallottelu kehittää pelaajaa joka tasolla. Siihen helpoin ja halvin vastus on seinä. Tekniseksi avuksi käy puhelin ja internet, jos niissä sattuu olemaan videokuvausominaisuus. Seinällä voi harjoitella kaikkia lyöntejä poislukien ehkä drive-lentolyönti. Kuinka moni valmentaja on suositellut itsensä korvaamisen seinällä ja puhelimella? Työthän siinä menee.

Harjoitusvastukset ovat tietysti parasta kehitystä tenniskisailuunkin, vastus näkee luultavasti samoja asioita kuin valmentaja ja halukas keskustelemaan aiheesta. Kiteytettynä: Aika, toistot ja kilpailutilanne ovat tärkeämpiä kuin neuvot ja korista lyöminen.

Beachvolley on mielestäni eniten sellainen palloilulaji, jossa tekniikan voi oppia nopeastikin ja sen jälkeen pelinomaisessa harjoittelussa kehittyy kaikki osa-alueet. Pelkkä harjoitusottelu on ehdottomasti hyödyllisintä harjoittelua edistyneemmällä tasolla. Tuntuu, että varsinkin kansallisen ja kansainvälisen tason naispelaajat arvostavat harjoitteludrillejä aivan liikaa, kun ihanteellisia miespuolisia harjoitusvastustajia lienisi tarjolla jonoksi asti.

Teknisen vaativuuden eroista huolimatta molemmissa lajeissa kilpailemaan oppii luonnollisesti parhaiten kilpailemalla ja mahdollisimman erilaisia vastustajia vastaan. Stressitilanteita on vaikea muuten harjoitella.

Missä sitten valmennusta tarvitaan yksilölajeissa? Tekniikan harjoittelemisessa valmentaja tehostaa oppimista ja palautetta. Etenkin jos harjoittelijalla on muitakin harrastuksia, lyhyitä treenejä saa tehokkaammiksi. Itse olen yllättynyt myös miten paljon aikuisillakin pelkkä valmentajan läsnäolo parantaa asennetta suoritusten tekemisiin harrastetasolla.

Kilpatasolla sensijaan näkisin suurimmat edut valmentamisessa lähinnä taktisella ja fyysisellä puolella. Vastustajan skouttaus ja taktiikan laadinta vapauttaa urheiljan päivään lepotunteja. Beachvolleyssa ja jopa huipputenniksessä moni urheilija on valinnut turnausten kiertämisen ilman täyspäiväistä valmentajaa, mikä on luonnollinen valinta, kun leivässä on pysyttävä.

Harjoittelemisiin!