Kiira Korven nuori elämäkerta kiinnosti urheilijaelämäkertana ennenkaikkea siksi, miten erilaisena olen pitänyt taitoluistelun naisellista yksilöurheilun maailmaa verrattuna äijämäisiin joukkueurheilijoihin, joista enemmän tiedän. Odotin Kiiran maailmalta pinnallista hymyilyä, itsekeskeisyyttä, kovaa treenaamista, ahdistusta ja syömishäiriötä ja kaikki sieltä saadaan.
Edellämainittujen ominaisuuksien esiintyminen taitoluistelussa on toisaalta luonnollista, kun kyseessä on arvosteluun perustuva yksilölaji. Silloin ei tarvitse tiimityöskentelystä välittää ja asiat voi olla huonostikin kulissien takana. Hieman kuitenkin yllätti kuinka taitoluistelukulttuurissa nuo normaalielämässä ei-toivotut piirteet näyttävät esiintyvän jokaisen valmentajan lisäksi myös kilpakumppaneissa ja lähipiirissä. Erityisesti valmentajista Kiira kuvailee enemmän tai vähemmän piirteitä, joita nykypäivänä kutsuttaisiin narsistisiksi. Sitä sanaa ei kuitenkaan kirjassa käytetä kertaakaan.
Kiiran vie huipulle lahjakkuus harjoitella. Hän vaikuttaa todella sinnikkäältä, mikä toisaalta käy myöhemmin haitaksi huipulla pysymiseen. Kiiran stressasi paljon, kun odotukset olivat suurimmillaan. Liiallinen tai väärä harjoittelu ajoi henkisten ongelmien lisäksi loukkantumisiin.
Suurin yllätys kirjassa oli Kiiran kertomana venäläisen sugardaddyn (suom. sokeri-olikarkin) liehittelyt, mitkä johtivat hulppeisiin lomareissuihin. Tällaistakaan kohtaa en ihan näkisi esimerkiksi Jarkko Ruutun kirjassa.
Kirja kiinnosti nimenomaan taitoluistelun eksoottisen maailman takia ja suosittelen lukemaan.
Palloukko 